Logoterapiassa Viktor Franklinin kirjassa Oleminen ja tarkoitus sanotaan vastuusta ja vapaudesta seuraavaa. "Ihminen on vapaa suhtautumaan menneisyyteen vain fatalisesti=kohtalonuskoisesti tai ottamaan opiksi menneisyydestä. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa opiksi-eikä koskaan liian varhaista, eli siis aina on korkea aika"

Tyyneysrukous

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa minkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan" Tämä runo on pienellä lapulla terapiahuoneeni pöydällä.

Miksi aloitan tämän päivän tekstini näin? Aloitan siksi, että sain opiskelukaverilta mahtavan lahjan. Hän teki minulle harjoituksen, jonka avulla näin asioita jotka vielä omassa elämässäni ovat olleet taakkana. Tämä on mahtava juttu, että voimme tarvittaessa toisiamme terapoida ja edistää toistemme elämää samalla. Onneksi työnohjausta myös saan aina riippuen mihin sitä milloinkin tarvitsen.

Harjoituksessa tuli esille omasta elämästäni vastuunkanto. Olenko ottanut vastuuta sellaisista asioista, jotka eivät todellakaan kuulu minulle. Miksi olen ottanut vastuun? Se on tullut minulle huomaamatta. Se on voinut tulla oppina jo lapsuudesta tai nuoruudesta. Joku tai jotkut ovat ehkä pyytäneet apuani jostain syystä, olen mielelläni auttanut siinä hetkessä ja huomannut että toinen tai toiset saa siitä iloa. Toisella tai toisilla ei ole ollut rohkeutta kokeilla tai tehdä sitä siinä hetkessä. Olen halunnut siksi ilahduttaa ja jatkanut asiassa vaikkei ole pyydettykään ja jotta muilla olisi hyvä olla ja helpompaa. Sitten olen saanut uuden roolin huomaamattani johtuen avualiaisuudestani ja kiltteydestäni. Olen myös itse joutunut asiasta jotain kärsimään tai jos en ole onnistunutkaan. Olen saanut siitä sanomista, menettänyt jopa yöuneni ja harmitellut että miksi olin ja tein kun asia ei itseasiassa edes kuulunut minulle alunperinkään.

Tätähän tapahtui työelämässä helposti. Joskus esimies kysyikin, miksi sinä teet sellaista jota ei tarvitse tehdä, jotka eivät minulle kuulu edes. Miellytin tietty muita, että minut hyväksytään ja minua arvostetaan. Sitten uuvuin ja stressasin, menetin yöuniani. Valitin miehelleni eikä se mitään auttanut, olisi pitänyt puhua esimiehelle. Olin nössö. Pelkäsin myös hylkäämistä.

Toinen asia, joka tuli harjoituksessa esille oli puhumattomuus kulttuurimme. Emme uskalla puhua asioista toisille siinä pelossa, että toinen loukkaantuu ja pahoittaa mielensä. Miten me sitten voimme olla, annetaanko asioiden olla ja jätetään selvittämättä? Entäs jos toinen sairastuu vakavasti tai kuolee, jääkö selvittämätön asia mieliimme ja harmittamaan että olisi pitänyt silloin hoitaa kun oli vielä mahdollisuus, todennäköisesti jää tai sitten ei.

Tähän sopii nyt hyvin tuo tyyneysrukous, hyväksyä tapahtunut, se on ollut ja mennyt sille ei voi enää mitään. Rohkeutta muuttaa, olisiko nyt aika puhua ja selvittää, voihan olla että kyse on ollut väärinkäsityksestä, väärinymmärryksestä tai lapsuudessa saadusta uskomuksesta. Me nähdään asiat aina eri näkökulmista, turha siitä on kiistellä. Viisaus erottaa nämä toisistaan..siinä tämän rukouksen ydin.

Tapahtunut on tapahtunut, puhuttiinko silloin asioista ja oikeilla nimillä? Rohkeus ottaa nyt puheeksi, puhua ja selvittää koska, jos asia painaa, et pääse siitä koskaan, kun jokua ei ole olemassa joka hoitaa sen. Se olet sinä itse. Tätä on myös vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista. Ja mikä vapaus ja rauha koittaa kun ottaa ensimmäisen askeleen kohti vapautta ja mahdollista rakkautta.

Mikä siis neuvoksi? Sovi tapaaminen, haluan keskustella. Kuuntele, ole hiljaa ja anna toisen kertoa oma osuutensa keskeyttämättä ja sama toisin päin. Meillä on yksi elämä, meidän on otettava vastuu itsestämme ja hyvinvoinnistamme. Jos joku asia painaa, tee sille jotain tai pyydä apua, sillä kaikki taakat painavat harteillamme ja aiheuttavat unettomia öitä ja sairauksia. Näe keskustelutilaisuus hetki hetkeltä mielikuvissasi ja mielessäsi etukäteen onnistuneena. Muista myös hengittää rauhallisesti ennen keskustelua, jotta mielesi ja kehosi ovat sopusoinnussa puheesi kanssa. Myönteinen asenne, onnistun tässä, olen rohkea. Haluan tätä nyt, haluan muutoksen.

Nyt minäkin irtaudun turhista vastuista ja keskityn omaan hyvinvointiini. Se ei ole itsekkyyttä, se on rakkautta itseä kohtaan. Ja kun rakastan itseäni, osaan ja haluan antaa sitä myös toisille aidosti. Ja jos joku pyytää apuani tai neuvoani, annan mielelläni, koska olen nyt pikkuhiljaa oppinut rajaamaan sen, mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Vastuu on ihan eri asia. Eikä minun tarvitse sen takia enää hävetä itseäni eikä muita. Kuinka helpottavaa.

Olen todella kiitollinen opiskelukaverilleni tästä harjoituksesta, aina löytyy itsestä asioita jotka ovat vielä käsittelemättä. Me ollaan keskeneräisiä ja aina on mahdollisuus kasvuun.

Teimme mieheni kanssa pariharjoituksen.(sain sopekurssilta ohjeen) Puhelimet kiinni. Aikaa varattiin puoli tuntia.

Toinen istui tuolilla ja toinen hieroi hartioita. Se joka istui, kuunteli mitä hieroja puhui, eikä saanut kommentoida. Aikaa oli kolme minuuttia. Sitten toisin päin. Voi puhua samasta asiasta tai eri asiasta. Kun hieroin mieheni hartioita ja hän oli hiljaa, en ensimmäiseen minuuttiin saanut sanaakaan, tunsin vahvat hartiat siinä hieroessani, itkin..hän oli siinä minua varten ja kuunteli, se pysäytti. Se oli todella koskettava kokemus. Sitten keskustelimme harjoituksesta vielä jälkikäteen ja huomasimme että se oli todella hyvä tapa oppia puhumaan.

Sopii varmaankin muihinkin perheen tai läheisen välisiin keskusteluihin. Siinä ollaan läsnä ja toista varten. Rakkaus vahvistuu ja sillä jaksetaan kaikki elämän kolhut ja annamme hyvän mallin seuraavalle sukupolvelle puhua ja kuunnella, ellei edellinen sukupolvi sitä osannut tai neuvonut.

Tulla kuulluksi ja nähdyksi, sitä me tarvitaan ja sitä kautta eheydytään.

Olen nyt ottanut opiksi siksi nyt oli korkea aika ja olen vapaa..