Uusi vuosi vaihtui. Uuden vuoden lupauksista. Tiedostaminen riittää nykyään. Olen joskus lupauksia tehnyt ja olen onnistunut esimerkiksi aikoinaan tipattomissa tammikuissa, jotka joskus venyivät pitkälle kevääseen saakka. Nyt syövän sairastettuani elän tipattomalla koko ajan, mitä nyt juhlistan jotain juttua tai tapahtumaa pikkolo shampanjalla, näin se on itselle ok.

Onhan mulla muutakin, josta voisin luopua mutta miksi tekisin niin? Kun kielletään sitä enemmän sitä halutaan, niin se vaan meidän mieli toimii.

Kerron "häröstä" kuten sen miehelleni esitin. Mieheni meni iltaharrastukseensa nyt vuoden vaihduttua pitkästä aikaa. Ollaan siis nykyään koko ajan kotona molemmat. Jäin yksin kotiin illaksi, en tiedä mikä minulle tuli, (olin tiedostamattomassa tilassa) avasin suklaakonvehtilaatikon ja söin ensimmäisen kerroksen kokonaan katsoessani TV:tä. Tiedostin heti itseni, mitä juuri tein ja miksi? Mies tuli myöhemmin kotiin ja kerroin "häröstäni". Hän lohdutti, se on inhimillistä ja salli sen tapahtuman vain olla. Odotin ehkä, että hän olisi sanonut mitä menit tekemään, olisi moittinut minua vaan ei tehnytkään niin. Hän oli myötätuntoinen.

Seuraavana päivänä pohdin, mikä oli "härön" taustalla oleva tunne? Pelkoko yksinjäämisestä vai tehdä jotain salaa kun kukaan ei näe. Ehkä kyse oli molemmista. Meni muutama päivä, tunteet työstyy myös öisin unissani ja avaavat jotain lisää. Tuo salaa tekeminen toi mieleeni alakoulussa tehdyn kokeilun tupakanpoltosta. Isommat koululaisethan niitä tupakoita kouluun toivat. Pikkusisko jäi isälle kiinni tapahtumasta ja minä en. Miksen jäänyt, sitä mietin. Eikö isä halunnut nuhdella minua kun olin niin herkkä lapsi ja olin sairastanut anemian? En saanut lapsena enkä nuorena piiskaa, vitsa kyllä oli uhkana oven karmissa koko ajan ja se piti itse hakea siihen, jos tilanne oli menossa yli vanhempien mielestä. Isän sekä äidin katse usein riitti lopettamaan kovat leikit ym.

Nyt pohdin, olisin tarvinnut isältä nuhteet tai vaikka "pienet piiskat" tapahtumasta, koska salaa olen tehnyt muutakin elämässäni, kuten me kaikki niin ollaan tehty. Kokeiluja ja niistä oppimista on ollut ja osa ei ole ollut minun juttu, hyvä niin. En ole tupakoinut, kokeilin sitä kyllä yläkoulussakin mutten jäänyt siihen koukkuun vaikka siihen aikaan moni poltti. Ehkä säikähdin isän nuhtelua pikkusiskolle vaikken tiedä tai muista mitä isä oli hänelle sanonut.

Pyysin miestäni "draama" esitykseen mukaan, hän ei suostunut. Olisin halunnut, että mieheni antaa piiskaa tuosta alakoulussa tapahtuneesta kokeilusta ja moittisi minua tuosta lapsuuden kokeilustani. Draama esitykseen hän ei suostunut vaan sanoi, että jos hän olisi ollut isäni, hän ehkä olisi sanonut, että tupakanpoltto ei ole hyvästä, siihen voi jäädä koukkuun josta on vaikeaa päästä eroon. Mutta olisiko pelkkä sanominen riittänyt?

Mietin yleistä kasvatusmetodia, komentelu, uhkailu ja lahjonta sanontaa. Komentelussa asetutaan toisen yläpuolelle, minä tiedän mikä on oikein (vaikka itse tässä tapauksessa edelleen itse polttaisikin, lapselle tulee ristiriita kun vanhemman oma malli on toinen) Uhkailussa tehdään olo turvattomaksi ja saatetaan viedä arvo. Lahjonta, palkkio jos teet kuten haluan, saat tavaralla tai lupauksellani hyvän mielen.

Näitähän on myös parisuhteen tai muidenkin vuorovaikutusten kompastuskivet. Ja jälleen sattumaa, jota koko elämäni on nykyään. Katsoin Parisuhdekeskus Katajan Youtube videoita, jotka julkaistu äskettäin heidän Youtube kanavilleen. Jatkoa vuorovaikutuksen kompastuskiviin sieltä. Syyllistäminen ja moralisointi, tarkoitus saada pahaa oloa aikaan lisää. Kuulustelu, kuka antoi ohjeen tehdä niin, tilivelvollisuutta, joka luo epäluottamusta suhteeseen, halua tietää kaikki. Valmiiden ratkaisujen anto, neuvot, josta tunne vähättelystä, kaikkitietäiväisyydestä sekä yleistämistä. Mistä me siis ollaan opittu nämä tavat toimia? Sen ajan kasvatusmetodeista ja me itse ollaan jatkettu näitä eteenpäin.

Olisin tarvinnut nuhtelut isältä, jotta olisin oppinut rajoja ja itsesäätelyä lisää. Olisin kokenut myös olevani rakastettu koska rakkauteen kuuluu rajat ja rakkaus. Miten korjaan tilanteen vai tarvitseeko tehdä mitään enää, mahdollistahan se on mielikuvissa ja hypnoosissa tehdä mutta tiedostaminenkin riittää. Tästäkö olikin kyse "härössä" näe minut ja anna minulle rajat ja rakkautta, hyväksy minut sellaisena kun olen etten eksyisi itseltäni vuosikymmeniksi.

Näin tärkeää on lapsen saada kokea ja tuntea kaikkea. Oppia virheistä. Annetaan heille rajat ja rakkautta, ollaan läsnä ja puhutaan rakentavasti lapsen tasolla. Kysytään tarkemmin ja ennenkaikkea kuunnellaan mitä lapsi vastaa, jotta hän kokee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Mikä sai tekemään asian jne.

Suuri kiitollisuus jälleen tästäkin tapahtumasta. En moiti itseäni vaan kiitän, että näin tapahtui, sain suuren lahjan tästä "häröstä" ja tiedän, että isä rakasti minua ja teki sen miten osasi siihen aikaan. Ehkä samalla hän sääli minua kuten kuulemma muutkin tekivät ja siksi se tunne minua kohtaan sai aikaan, että joskus jäin paitsi moitteista ja ojennuksista, etten menisi rikki tai kuole, jos sitä pelättiin. Miten valtava ymmärrys ja myötätunto tuli tästä kokemuksesta myös vanhempia ja sisaruksiani kohtaan, jotka olivat mahdollisesti varpaillaan vuokseni, enkä minä sitä silloin ymmärtänyt, nyt ymmärrän.

Kuva pixapay giselaatje