Oivalluksia ja uuden oppimista

Kaipaus ja suru

Lauantai 26.9.2026 - Mervi


Jälleen joku kutsuu minua kirjoittamaan tästä aiheesta. Ehkä puran omaa alitajuntaani taas, se herätti neljän maissa jälleen kirjoittamaan.

Koin syvällisen kokemuksen kun vierailimme puolisomme kanssa hänen serkkunsa ja hänen vaimonsa luona Tuusulassa. Tutustuimme suomalaiseen kulttuuriin yhdessä ja se oli merkittävä reissu myös itselle. Kävimme Ainolassa, Sibeliuksen kotona ja opas kertoi tarinaa heidän elämästään siellä. Sibeliukset olivat menettäneet pienen tyttären ja heidän suru oli jäänyt asumaan heidän kotiin. Se näkyi Sibeliuksen ystävän Oscar Parviaisen: Rukous eli Lapsen kuolema, n. 1910 tekemästä taulusta. Säveltäjän muistot Kirsti-tyttären kuolemaan liittyen v. 1900 vain runsaan vuoden ikäisenä. Taulua kutsuttiin Ainolassa joko nimellä "Lapsen kuolema", tai "Pienen lapsen kuolema". Jos muistan oikein sekä Sibelius että vaimonsa Aino soittivat pianoa taulun edessä. Minulle tämä tieto ja nämä muistutukset surusta saivat liikuttumaan. Ai tältäkö ennen vanhaan on saatettu kokea lapsen menettämisestä tullut suru perheessä, vanhemmissa ja sitä on kunnioitettu ja varjeltu, eletty sen kautta ja kanssa. Todella liikuttavaa. Muistaakseni siellä oli myös patsas lapsesta, joka oli käpertyneenä itseensä. (voin olla väärässä) 

Palasin muistoihin oman suvun osalta. Kun kirjoitin kirjaani, tutustuin sukuni taustoihin syvemmin. Kerroin tyttärilleni toisen isovanhempieni lasten menetyksistä eri ikäisinä. 0-vuotta, 2-vuotta, 4-vuotta ja 15-vuotta. Lapsiahan syntyi ja kuoli siihen aikaan erilailla. Mutta talossa oli varmasti äidin sekä isän surua lapsen menettämisestä. Sydän muljahti rinnassani kun mietin miten Sibeliukset olivat kokeneet lapsensa menettämisen ja miten he selvisivät siitä, toiko se heidän elämään jotain syvällisempää luovana työnä vai minä? Mutta miten mummoni ja ukkini selvisivät, työn tekemisellä, ahkeruudella, luottamustehtävillä ja monella muulla. En ehtinyt tutustua ukkiini ja mummoni oli kaukainen, en paljoa muista hänestä, kunnes hänkin menehtyi. 

Suru kulkee suvussa syvällä. Äitini menetti sodassa useamman veljensä, hän oli tuolloin murrosiän kynnyksellä. Eli suru tuli perintönä, mutta saiko se näkyä ja olla, saiko siitä puhua ja purkaa. Vai oliko sille joku aika annettu, ettei enää voi siitä puhua. Molemmat vanhempani menettivät isänsä n. 10-vuoden iässä, sekin on ollut iso ja raskas kokemus varmasti molemmille vanhemmilleni. Ja kun menetin vanhempani olin murtunut, en osannut olla surun kanssa. Enkä osannut tukea lapsiani tuolloin, ajattelin ehkä ettei lapset sitä ymmärrä. Olisi pitänyt kuitenkin puhua siitä heidän kanssaan jo tuolloin, en kuitenkaan osannut kun ei niistä omassa kotonani koskaan puhuttu.

Olin etäluennolla äskettäin, jossa surututkija Mari Pulkkinen antoi luvan surra niin kauan kun surettaa. Surulla ei ole aika määrettä. Annetaan sen tulla ja olla. Saan edelleen luvan surra vielä poismenneitä rakkaitani, myös terapeutti Elmeri-kaniani. Mari toivotti lopuksi hyvää elämää surun kanssa. Muistan vanhempiani heidän syntymä- ja kuolinpäivinään edelleen, haen valokuvan ja sytytän kynttilän. Muistelen sinä päivänä heitä, mutta nyt minulla on myös vapaus surra milloin vaan ja puhua siitä avoimesti.

Jaoin tämän tiedon myös tyttärelleni puhelimessa. Sinäkin saat surra vielä isovanhempiasi ja ystävääsi sekä Elmeri-kania. Ole kiitollinen kokemuksesta, jonka olet saanut jakaa heidän kanssaan. Meitä itketti kumpaankin tämä vapaus, sallin tästä lähtien ja hyväksyn myös sinun surusi, sanoin. Ehkä olemmekin etuoikeutettuja, että olemme saaneet kokea jotain näin syvällistä. 

Surevalle, sairastuneellekin voi sanoa, otan osaa, olen pahoillani, sanoi Mari ja sitähän minä olenkin jo tehnyt vuosia, kiitos anoppini, joka sanoi niin kun sairastuin syöpään. Tätä on elämän arvoituksellisuus. Toivota vaan hyvää elämää surun kanssa tai kysy mitä surulle kuuluu hän sanoi..ja näin tulen jatkossa tekemään.

Kiitos syöpäyhdistykset erinomaisen etäluennon järjestämisestä. Kiitin chatissa luennoitsija Maria myös siitä, etten tarvitse myöskään enää hävetä suruani, tunnistin myös sen tunteen tässä, eikö ole kummallista?

Kysyin luvan Marilta tähän julkaisuun ja hän sai lukea kirjoitukseni ennen julkaisuani ja hän toivotti minulle lopuksi kohti parempaa surua samalla kiitän häntä tästä suuresta opista jonka sain tästä luennosta.

ps.muutakin surua meillä on, mutta tämä asia minua nyt tällä kertaa puhutteli.

Löysin muistiinpanoistani erään lauseen suruun liittyen. "Suru on sydämen, sielun ja mielen toipumisprosessi. Se on tie jota seuraamalla löydät yhteyden", ehkä tästä oli omalla kohdalla nyt kyse. Kiitos elämä, että saan kokea tämänkin.

Kuva pixapay, toralt

toralt-rose-5107753_640.jpg

Avainsanat: Ikävästä


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini