Oivalluksia ja uuden oppimista

Mitä on olla ainutkertainen?

Perjantai 1.8.2025 - Mervi

Aamusivujen myötä on alkanut tapahtua enemmänkin itsen syvällisempää tutkiskelua. Asioiden selvittelyjä lisää lapsuudesta ja ihan arkisia sattumuksia, jotka tulleet ihan ennakoimatta, ikäänkuin vahvistamaan uutta kasvuani. On sattunut sekä hyvää että pahaa. Ja pahaa olen joutunut pohtimaan ja selvittelemään niiden viestejä joko unien tai muiden menetelmien kautta, lopulta hyväksyen sen uudeksi oppimistapahtumaksi elämässäni.

Minulla on ollut tässä hetkiä, etten ole tehnyt mitään liittyen yhdistystoimintaan enkä muuhunkaan. Muutamia lehtiartikkeleita on itsestäni julkaistu ja niistä en ole saanut kuin yhden erittäin kannustavan viestin ja muutama uusi ulosteenkarkailusta kärsivä on ottanut yhteyttä ja olemme viestitelleet asioista. Sain myös suru-uutisen ja viestittelin läheisen kanssa useita kertoja ja lupasin olla tukena. Ihmiset pohtii asioita, oletan.

Ensin vastuusta. Olen logoterapia yhdistyksen jäsen. Minulle tulee sieltä lehti Fikkari 2x/vuodessa ja viimeisimmästä luin erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jota luin moneen kertaan. Se osuu ja uppoaa syvästi ja jotenkin sitä lukiessani ymmärrän eläväni nyt sitä elämää, josta siinä kerrottiin. 

Se oli Ari Salmisen artikkelista: "Ainutkertaisuutemme ei taivu valmiiseen muottiin. Emme voi pyyhkiä pois kärsimystä, surua ja vastoinkäymisiä, jos ne ovat meidän todellisuuttamme. Voimme kuitenkin luottaa, että elämä ja ikuisuus katsoo meitä ainutkertaisuuden silmin. Olemme elämän pituisella kyselytunnilla. Meidän on ponnisteltava, jos aiomme elää ainutkertaisuuttamme todeksi tosissamme. Ainutkertaisuus on rakkauden kielen opettelemista, erillisyyttä yhteisöllisyydessä".

Ensin olin huolissani muistisairaasta ihmisestä, josta aiemmin tein myös huoli-ilmoituksen. Hän on saanut apua terveydenhuollosta, mutta onko se riittävää? Yksin asuvana kotonaan ilman läheisiään. Lähetin viestiä jälleen eteenpäin ja olen soitellut tälle muistisairaalle ihmiselle nyt useaan kertaan. En ollut tiennyt hänen tilan huonontumisesta näin radikaalisesti. Pohdin kuuluuko asia edes minulle? Miksei kuuluisi? Hän on lähimmäisemme. En tietenkään saa tietoa hoitajilta hänen tilastaan kun en ole sukua. Huoli hänestä on myös lähellä asuvilla ihmisillä, mitä he voivat tehdä ja miten he jaksavat auttaa, kuka heidän vointiaan kysyy, kysyykö kukaan? No, minä olen kysynyt ja nyt mietin, oliko se edes oikein. Lupasin olla käytettävissä jos hekin uupuvat. 

Sitten omiin henkilökohtaisiin kasvu tapahtumiin. Huomasin tässä ottavani toisen syyllisyyden itselleni vaikka todellinen "syyllinen" voi olla joku toinen. Olen jollain lailla ollut ehkä paikalla ja jotenkin se on linkittynyt minun läsnäoloon tai tekemiseen. Tiesin, että tälle täytyy tehdä jotain. Elämä tarjosi samantien tästä aidon uuden kokemuksen. Sain viipyä näiden tunteiden äärellä. Mielenkiintoista tässä oli myös se, että unessani olin nähnyt jotain jo tästä tapahtumasta etukäteen edellisenä yönä. Uneni kerkesin purkaa jo ennen tapahtuman esille tuloa ja kun tästä kerrotiin, pyysin anteeksi omaa osuuttani tapahtumasta ja silloin ymmärsin, että olinko jälleen sivullinen. Ei anteeksipyyntö minulta mitään erityistä vaatinut, se oli helppoa mutta oliko se tarpeen? Aina on, jos siltä tuntuu. Tein sitten erään rentoutusharjoituksen ja pääsin lapsuuden tapahtumaan, josta oletan tämän mallin syntyneen. Harjoituksen jälkeen pyysin mielikuvissa osallisilta, että itseltäni anteeksi. 

Sitten tulikin oikea oma syyllisyyden kokemus perään ja saman henkilön kanssa. Siitä tuli itsesyytökset, joita harvoin enää itselle teen. Ja kysyin itseltäni, mitä minun pitää tästäkin tilanteesta oppia? Ja heti sain vastauksen, tiedän miten jatkossa toimin. Pyysin anteeksi tapahtumaa henkilöltä ja selitin tapahtuman kulun.

Kiitos, että sain tämänkin kokemuksen. Anteeksipyyntö myös itselle oli jälleen paikallaan, mutta viime yön uneni taas kertoi, että sisälle muodostunut viha itseä kohtaan on vielä fyysisesti suorittamatta, joten tänään "juoksulenkille" ja kiroamaan, se on mun tapa päästä omasta vihastani eroon. Sitten se anteeksipyyntö/anto itsellekin on vasta lopullinen niitti tapahtumalle.

Se on varmaankin tätä ainutkertaisuutta. Nöyryys saa tilaa ylpyden sijaan, kertoi Ari artikkelissaan.

Kaiken takana on rakkaus.

Räystään alta kurkisti pajulinnun poikanen ja seuraavana päivänä jo lähti "maailmalle" vanhempien opastamana ja rakastamana. Hänkin on ainutkertainen ja uusi yksilö tähän maailmaan.