Oivalluksia ja uuden oppimista

Tuhannen tarinan talo

Tiistai 29.7.2025 - Mervi

Nyt se vihdoin tapahtui. Olin tyttärieni kanssa yhden ihanan vuorokauden Tuhannen tarinan talossa maatilalla Kannuskoskella, En tee mittään lomapäivällä. Olin etukäteen viikkoja suunnitellut mitä heille kerron sukuni tapahtumista. Olin tutustunut sota ajan melskeisiin omalla kotiseudulla ja pohtinut niitä tuntemuksia mitä vanhempani rajan läheisyydessä olivat mahdollisesti kokeneet. Ensin heidän kokemukset evakkoon lähdöstä. Ja sitten myöhemmin äidin usean veljen menetykset sodassa ja pikkulottana olo myöhemmin sodan aikana, miten ne vaikuttivat tunteisiin ja kokemuksiin elämästä. Isän kotona oli työmiehinä venäläisiä sotavankeja ja heidän kanssa arjen viettäminen, oliko uhkan tunnetta tai muuta jännitettä ilmassa. Kävin läpi myös heidän lapsuuden aikojen surua, jonka molemmat kokivat isiensä menettämisestä n. 10-vuotiaina. Eikä silloin mahdollisesti tunteista puhuttu, elettiin vaan ja kunhan päivästä aina selvittiin jollain lailla. Kerroin myös meidän sisarusten kasvusta ja auttamisen halusta tilalla. Isompien sisarusten maailmalle lähdöstä ja omista muista kokemuksista ja tunteista. Se miksi ne kerroin heille, halusin, että he ymmärtävät tulevan kirjani tunteiden kokemuksiani ja niiden selvittelyjä nyt myöhemmin. 

Itselle vanhempieni kokemukset avasivat uuden maailman ja ymmärryksen. Koin suurta myötätuntoa heidän kokemuksilleen elämässään. Mietin, voi jos olisin ymmärtänyt kysyä niistä kokemuksista silloin kun he elivät. Mutta eipä ne nuorenpana kiinnostaneet. Nyt ainakin tyttäreni saivat tietää minusta äitinä paljon enemmän. Ehkä myös he ajattelevat minustakin jotenkin toisin. Kerroin myös voimavaroista ja vahvuuksista joita perheessämme oli ja miten ne ovat vaikuttaneet minuun ja nyt mahdollisesti myös heihin. 

Sitten tajusin myös sen, että kaikilla läheisilläni, myös sisarusten puolisoilla on ollut iso kasvatuksen ja ymmärryksen paikka itselle ja perheelleni. Jotain ominaisuutta toisiltamme olemme mahdollisesti vierastaneet tai pitäneet outona. Ja nyt ajattelen, että jokainen on tullut opettamaan minua kohtaamaan myös omat varjoni. He kaikki ovat tulleet opettamaan myös suvaitsevaisuutta. Lupasin tytöilleni avata näitä asioita vielä myöhemmin lisää. Olin piirtänyt ison sukutaulunkin isolle paperille, jossa nämä kaikki tapahtumat näkyvät konkreettisesti.

Tuhannen tarinan talossa oli myös kotieläimiä, joita sai rapsuttaa silloin kun halusi. Siellä oli paljon kaneja, lampaita, pukki, aasi, ankkoja jne ja tietenkin pikkukaneja. Se oli meille iso ja henkisesti kasvattavakin kokemus. Olin itse menettänyt Elmeri-kanin joulukuussa ja toinen tytöistäni oman kaninsa nyt keväällä. Ne kaikki ihanat pikkuiset kanit joita pidimme sylissä ja kuvasimme itseämme niiden kanssa toi suurta lohtua suruumme omista menettämistämme kaneista. Olisimme saaneet ostaa sieltä mukaan kaneja, mutta tajusimme mikä vastuu on poistunut elämästämme kun ei tarvitse enää huolehtia eläimestä millään lailla. Se oli aina ensimmäinen huoli minne kani laitetaan ja entäs jos saattuu jotain. Nyt elämä on vapautunut sen suhteen, voi lähteä ilman tätä huolta päiväksi tai päiviksikin reissuun. Ja olla suuresti kiitollinen, että sai omistaa kanin niin pitkään ja miten suuri merkitys silläkin on ollut elämässämme.

Ruoka oli hyvää kotiruokaa ja tunnelma oli hyvä siellä. Aion käydä siellä myöhemminkin, josko siitä tulisi perinne tyttöjeni kanssa yhdessä ololle. 

Valtavan iso kiitos Tuhannen tarinan talon Niinalle ja muulle väelle kaikesta. Huippua, että Olette siellä ja Saitte aikaan ihania muistoja ja myös oppia itsestä ja toisista.

Kaksi ihanan suloista kania katsellessa saa hyvän mielen aikaan, eikö vaan?