Muistan iso-siskoni sanat kun elämäni on kaaoksessa 2015. Muuta asennettasi! Muistan kun suutuin hänelle asiasta ensin.

Miehelläni oli hyvänlaatuinen kasvain päässä, joka leikattiin elokuussa. Tyttärilläni oli rankat tapahtumat samana kesänä. Jo nämä olivat raskaat taakat kantaa. Lisäksi omalla kohdallani fuusion yhteydessä siintivät potkut työstäni. Ja puoli vuotta meni ja potkuthan tulikin, joka oli häpeällistä itselle henkisesti. En toivo kenellekään samaa tunnetta hakematta apua siihen tunnemyräkkään. Koin arvottomuutta. Uskaltauduin vasta potkut saatuani psykologin juttusille, joka sai myös vähän nostettua itsetuntoani. Olen jossain hyvä..ja sain kuitenkin töitä, iso kiitollisuus siitä.

Asenne muutos oli merkittävä tapahtuma. Mitäs sitten jos jään työttömäksi? Kävin muuten työkkärissäkin kun sinne piti ilmoittautua myös, nöyryytystähän siitä myös koin. Mitäpä muutakaan? Miksiköhän?  Eikö se ahkeruus ja tunnollisuus riittänyt? Tein kaikkeni ollakseni hyvä työssäni, en sairastellut, en ollut poissa töistä ettei toiset siitä kärsisi. Mielistelin ja alistuin.

Muutoksen edessä ollaan samalla pelon vallassa. Mitä tapahtuu, minne joudun, mitä koen ja tunnen, miten selviän, mitä muut ajattelee? Olen samalla pelkuri ja yritän näyttää olevani vahva. Epätoivossani ja epävarmuudessani olen ihan muuta. Pelkään myös torjutuksi tulemista kuin ruttoa, koska tulkitsen kaiken kuulemani torjutuksi tulemisen kautta ja hylkään kaikki muut järkeen käyvät tulkinnat. "Äiti, auta minua en jaksa, en pysty, en kykene." En anna periksi kuitenkaan ja muutan asennettani kaikkeen. Se ei tapahtunut yhdessä yössä, se tapahtui hitaasti ja luottaen että ainakin yksi ihminen ottaa kopin jos putoan. Hän oli iso-siskoni, joka kantoi minua ja oli rinnallani. Siskollani syöpä oli jo nelikymppisenä, ruuhkavuosinaan, joten kokemusta kärsimyksestäkin jo oli.

Asenne muutokseen, mihin tahansa elämän muutokseen, kärsimykseen, kaikkeen vastoinkäymiseen tarvitaan ainakin yksi luotettu henkilö, joka kantaa ellei omat jalat kanna. Mistä sitten saa sellaisen henkilön? Hän on se, jolle soitat niin hyvissä kuin huonoissa elämäntapahtumissasi. Hän tukee ratkaisussa ja kuuntelee, ehkä antaa vinkkejä jaksamiseenkin. Hän ei petä luottamustasi ja tarvittaessa voi antaa rajuakin palautetta ja osaa myös pyytää ja antaa anteeksi, koska rakkaudessa kaikki tunteet ovat sallittuja. Yhdessä opitaan ottamaan kaikki vastaan. Hän voi tuoda uuden näkökulman harkittavaksi, miksi siitä ottaisi herneen nenään. Parastasihan hän ajattelee, aina. Ja se on rakkautta, aitoa sellaista.

Syöpäpotilaalle, uuden ja pelottavan matkan edessä voi toinen syövän kokenut olla kultaakin kalliimpi. Vertaisena hän on jo sen tien kulkenut. Suosittelen lämpimästi rinnalle kulkijaa. Ei tarvitse jaksaa yksin. Tämä sopii mihin tahansa sairauteen, kaikki tarvitsevat vertaisen. Heiltä saa myös vinkit ja uudet näkökulmat, jotka voivat sopia juuri Sinulle. Tässäkin on asenne sairauteen ja tukijaan oltava myönteinen. Otan vastaan avun, enkä jää yksin. Vertaisen voi myös vaihtaa yhdistyksen kautta jos ei synkkaa, niinkin voi käydä. Mutta ei tarvitse pelätä yksin, hän myötäelää kanssasi koska tuntee kaikki uhkan ja pelon tunteet.

Olen juuri nyt käynyt pohjalla, luovuttanut eräässä asiassa, mahdottomassa siis. Olen näyttänyt heikkouteni muillekin. Itkenyt katkerasti. En ole osannut olla oikein, olen ollut epävarma ja pelännyt edelleen torjutuksi tulemista. Mutta se ASENNE! Olen selvinnyt ennenkin, nousen tästä, tiedän sen. Pohjalla on pakko käydä, että pääsee myös ylös. Muistettava voimavarani, olen kaikesta huolimatta rohkea ja vahva, selviän kaikesta. Selviän tästäkin kun on iso-sisko, rinnalla kulkija mukanani edelleen. Kiitos iso-siskoni. Se kaikki tulee rakkaudesta. Ennen saattoin jäädä tunteisiini pitkäksi aikaa, nykyään käsittelen ne harjoituksissani nopeasti pois. Kuten eilisen itkunikin, huusin ja itkin, kehonikin tärisi ja nenästä tuli verta. Lopulta olin todella väsynyt ja mieleni levollinen ja rauhallinen. Kiitos myös kehoni, kiitos mieleni.

Olen oppinut kaiken tämän asennemuutokseni myötä. Suosittelen!

Kuva on otettu eilen lähimaastossa, ja kuvaa "sisäistä valoani" joka "puristuksista" huolimatta pilkistää. Hetkissäkin on tarkoitus..kannattaa siis katsoa lähelle, jotta näkee kauas.