Tunnistin perustunteen arjessa. Yhdistin sen Parisuhde Katajan pitämän vuorovaikutus illan teemaan. Kyseessä oli oma pelko.

Huoli läheisen yllättävästä yskästä. Ehdotin tutkimukseen menemistä ensin kauniisti. Sanoin, toivoisin, että kävisit tarkistuttamassa itsesi lääkärissä. Vastaus oli, ei ole tarvetta, vastahan keväällä olin tutkimuksissa. Jatkoin hyökkäävällä tavalla ehdotustani, yritin hallita toista. Kunnes tiedostin, että tämä on minun tunne ja tämä on pelkoa, menettämisen pelkoa.

Olin etänä järjestetyllä hypnoosikurssin seminaaripäivässä mukana. Sain sieltä erään vinkin ja ajattelin, että nyt tarvitsee jälleen tehdä itselle harjoitussessiot usean viikon ajan. Otan käsittelyyn pelkoni. Eikun äänittämään käsikirjoituksia itselleni puhelimeeni. Sitten kirjoitin ja analysoin pelkoni tunnetta syvemmin, mistä se voisi olla lähtöisin ja alkoihan niitä löytyä sieltä lapsuudesta ja nuoruudesta, mistäs muualta.

Kuuntelin ensimmäisen äänittämäni hypnoosi harjoitteen useaan kertaan. Siinä lohdutin itseäni menneisyydessäni eri vuosina ja katsoin myös tulevaisuuteen. Sen jälkeen analysoin muuttunutta ajatusmaailmaani hieman, alkoi jo helpottaa mieltäni. Muutaman viikon päästä äänitin toisen hypnoosiharjoituksen ja siinä puhdistin osan negatiivisista tunteistani pois ja lisäsin myönteisiä, annoin myönteisten laajentua. Sitten näin unen. Minua ammuttiin aseella kohti, naispoliisi sen teki ja minua ei pelottanut unessa yhtään, päinvastoin. Naureskelin ja olin iloinen, ettei sattunut yhtään. Analysoin uneni, se kiinnosti kovasti. Sain vastauksen, pelkoa kohti meneminen tuntuu tältä, huvittaa, että olen turhaan pelännyt sellaista, joka on aivan turhaa ja vie vain energiaani. Olin taas todella kiitollinen "painajaisestani".

Sitten katsoin Parisuhdekeskus Katajan vuorovaikutuksesta tehtyä videota. Siinä käytiin läpi eri puheen tapoja parisuhteessa. Tunnistin oitis, että alitajuisesti pelätessäni jotain yritän puhua hallitsevasti, määräilemällä, tuoden omaa agendaani esille, jossa samalla on puolustautumista sekä välinpitämättömyyttäkin. Ja tietenkin se on tullut malleista lapsuudessani ja muista suhteista elämässäni. Tässä oli tärkeää taas tiedostaminen itselleni, että näin toimin.

Äänitin yhden NLP- harjoitteen itselleni. Siitä harjoituksesta tunnistin seuraavaa. Miksi ihmeessä me aikuiset kasvatetaan lapset pelottelemalla? Joulu lähestyy ja tontut alkavat kurkkia ikkunan takaa. Samalla katsotaan lastenohjelmia, joissa on mörköjä ja muita uhkaavia olentoja. Ja me aikuiset nauretaan lapsen pelolle kun lapsi käyttäytyy oudosti tai hassusti. Ja me aikuiset jatketaan tätä. Samalla maailmassa ja perheissä tapahtuu muutenkin pelottavia asioita eikä vanhempina osata edes kysyä lapselta mitä tunteita ne tilanteet aiheuttaa lapselle. Ei ihme, että nykyään ahdistaa kaikkia kaikki ja tunteen taustalla saattaa olla perustunne, pelko. Sitten taustalta voi löytyä se menettämisenpelko, esiintymisenpelko tai mikä tahansa pelko. Ja kyllä minuakin on peloteltu ja olen pelännyt, mutta kukaan ei koskaan kysynyt mitä tunnen ja mikä voisi auttaa siinä tilanteessa. Oletan, että syli, lohdutus ja keskustelu olisi vienyt pitemmälle. Pelottelu ei ole huumoria eikä jekkuilua, lapsi voi ottaa sen tosissaan. Varoittelukin on vastuullista toimintaa, voisiko se olla todellista että jotain tapahtuu. Ei ihme, että maailmasta tulee pelottava paikka elää.

Mitä tänään ajattelen menettämisen pelostani? Se on aivan turhaa. Vie vain energiaa. Keskityn läsnä oloon ja jos haluan sanoa jollekin jostain huolta aiheuttavasta asiasta ja hän itse suhtautuu siihen välinpitämättömästi, se voi olla hänen käsittelemätön tunne ja sen taustalla voi olla oma pelko ja turvattomuus tai vähättely, en minä tarvitse tai ansaitse. Joten minä rakastan ja hyväksyn tilanteen.

Kuva pixapay beasternchen