Oivalluksia ja uuden oppimista

Kuolemasta

Lauantai 13.8.2022 - Mervi

Siirryn nyt vakavampaan aiheeseen. Tämä aihe tuli juuri oman sairastetun koronan myötä taas mieleeni.

Tässä keväällä luin Juha Hännisen kirjan, jossa pohdittiin kuolemaa syövän aiheuttamana. Kirjan nimi on Kuolemme vain kerran. Kuinka monta kertaa pelätään elämämme aikana kuolemaa? Uskallammeko edes toisille kertoa pelostamme. Kuolema nykyään tapahtuu useinmiten sairaaloissa ja harva enää uskaltaa käydä katsomassa kuollutta läheistä arkussa tai sairaalan kappelissa.

Kuolemassa pelätään sen läsnäolevuutta, hiipumista ja elämän ja kuoleman rajalla viipyilyä, ainakin siinä tapauksessa kun kuolema on tulossa syövän tai jonkun muun sairauden päätteeksi. Kuolema voi tulla myös yllättäen, jolloin koetaan että asiat jäi kesken tai selvittämättä asianosaisen kanssa. Miksi me kuolemme erilailla. Siksi, että me olemme erilaisia, ainutlaatuisia jo eläessämme. Jokaisen syntymä ja kuolema on omanlaisensa ja meidän täytyisikin elää siten, että eläisimme kuin kuolisimme huomenna. Elämä on tässä ja nyt tässä hetkessä.

Kuoleva ihminen voi valmistautua kuolemaansa. Hän voi löytää siinä loppuvaiheessa oman persoonansa sekä syventää suhteita läheisiinsä. Selvittää asiat ja pyytää sekä antaa anteeksi itselle ja toisille. Kuoleva tarvitsee aina tukea ajoissa sekä inhimillisen kohtaamisen. Kuolevaa lohdutetaan vain läsnäollen, jutellen, kosketellen. Lohtua tarvitaan paitsi suruun ja menetyksiin myös merkityksettömyyden tunteisiin. Kuoleva voi myös itse pelätä kuolemaansa sekä voi nähdä jäljellä olevan ajan tarpeettomana. Siihen tarvitaan lääkärin psykologista silmää lievittämään ahdistusta ja pelkoa. Kuoleva tarvitsee turvallisuuden, merkityksellisyyden ja yhteistöön kuulumisen tunnetta loppuun saakka.

Entä läheisten osuus kuolevan kohtaamisessa. Jos kuoleva puhuu kuolemasta ja omista hautajaisistaan. Hän samalla lievittää toisten taakkaa. Annetaan hänen puhua ei estetä sitä. Halu jatkaa hoitoja liittyy myös epävarmuuteen sekä siihen että varmasti kaikki hoidot on tehty. Meidän täytyy muistaa myös se, ettei lääketiede ole kaikkivoipainen kaikissa tapauksissa, sillä vaan pitkitetään lähdön hetkeä sekä kärsimystä.

Pelkoa tulevasta surusta ja siitä ettei selviä ilman kuolevaa läheistä. Suru on vain koettava ja kestettävä ja se kestää tietyn aikansa. Suru on myös keino kaivata ja ikävöidä. Jaa tunteesi ja kuuntele. Harva tarvitsee neuvoja. Läsnäolo myös tässä tärkeää. Olla vaan vaikka ilman sanoja, sekin lohduttaa.

Lapselle ja nuorelle puhuttava kuolemasta oikein ja hänet otettava mukaan hyvästelemään läheinen. Lapsi käsittelee surun tavallaan (leikeissään) ja häntä tuettava myös kuunnellen ja keskustellen hänen tasoisesti.

Syöpä sanana on jo itsessään pelottava. Olin ensimmäistä kertaa vastatusten kuoleman kanssa kun sain diagnoosin syövästä. Hoidot olivat vaikeat ja olin luovuttaa monta kertaa kun en olisi jaksanut raskaita hoitoja, kehoni petti useita kertoja. Vatsankalvon tulehdus leikkaukseen joutuminen oli käänteentekevä kohta kohdallani. Koin, että olisin ollut valmis lähtemään. Rukoilin, että tapahtukoon Sinun tahtosi rukousta. Menin pelkoani kohti. Ei siinä luovuttamisen hetkessä ollutkaan mitään pelättävää. Selvisin, uskoin että tällä on oltava jokin tarkoitus. Vastoinkäymisiä riitti mutta asenteeni oli, että tarvitsen tämän kaiken jotakin varten, minulle on tarvetta vielä tässä elämässä. Olisko sarvet nousseet pystyyn tuolloin, että periksi ei anneta missään tapauksessa. Jouduin myös antautumaan ulosteenkarkailuvaivan edessä ja hyväksymään sen osaksi elämääni, rajoitteeksi, esteeksi, haasteeksi.

Tuli sitten korona, jonka myötä tuli teamsit ja zoomit. Ja minä sain sitä kautta uuden elämän. Voin olla avuksi muille netin välityksellä toisille sairastuneille ja muille tarvitseville. Tässä yksi tarkoitukseni. Voin opiskella netin välityksellä mitä vaan mikä itseäni auttoi ja auttaa ja antaa sitä kaikkea tietoa nyt muille halukkaille, kertoa miten itse selvisin ja mikä auttoi minua.

Sairastuin nyt itse koronaan. Lähdin kesäni ainoalle kotiseutumatkalle pariksi yöksi tapaamaan läheisiä, sukulaisia, rakkaitani. Sain matkatuliaiseksi koronan. Koronan, jota pelkäsimme tässä vuosia, milloin se meille tulee ja mitä se saa aikaan.

Se sai jo aiemmin aikaan tehdä testamentin, hoitotahdon ja käydä läpi rakkaiden kanssa osaa niistä mitä on minun viimeinen tahtoni. Sekä kuolemani tulleessa, miten puolisoni ja lapset toimii, jos kuolisin koronaan tai johonkin muuhun. Olemme oppineet puhumaan kuolemasta sen mahdollisuudesta tulla milloin vain. Siksi nyt on tärkeää olla tässä hetkessä puhua ja puhua kaikesta mahdollisesta ja nauttia elämästä ja hetkistä juuri tässä ja nyt. Kun huomisesta ei tiedä kukaan...

Hänninen puhuu saattohoidon tärkeydestä. Se tarvitsee resursseja ja koulutusta lisää. Omaisten aseman parantamista kaikille. Ruotsin malli: Kaikille oikeus jäädä hoitamaan kuolevaa olisi ihanne ratkaisu.

Menetin oman isäni vuosia sitten "yllättäen". Hänen piti päästä sairaalakeikalta kotiin, mutta sai sydänkohtauksen ja lähtikin taivaankotiin. Koin shokkisurun ja se vaikutti myös silloin lapsiini. En osannut käsitellä sitä oikein, siirsin surun tulevaan. Äitini sairastui muutaman vuoden myöhemmin kolmanteen ja viimeiseen rintasyöpään ja päätti ettei ota hoitoja vastaan, sen hyväksyminen oli todella raskasta. Nähdä äidin hiipuvan ja kuihtuvan pikkuhiljaa pois. Mutta sain maailman ihanimman kokemuksen, näin äitini lähdön hetken (puolivuotta kesti). Olin läsnä ja pidin kädestä loppuun saakka. Ja ne keskustelut sairastamisen aikana olivat todella tärkeitä ja voimaannuttavia. Kiitos vanhemmilleni näistä erilaisista kokemuksista ja siitä suuresta surusta ja rakkaudesta jota olen saanut kokea heidän kanssaan ja heistä johtuen. Olen itkenyt ikävää ja itken aina kun tarve on, sitä ei estä enää kukaan ja tiedän että sillä sieluni puhdistuu ja saan lähelleni rakkaat..Koska he ovat aina sydämmessäni ja kantavat minua tällä elämän tiellä, tulen kun aikani on..olen valmis, en pelkää enää mitään.